Tehtävä 3 Elämäntilanteen pohdinta

Tehtävä 3: Elämäntilanteen pohdinta (Viikko 42)

Luo henkilöhahmo ja kirjoita hänet pohdiskelemaan elämäntilannettaan (taustalla jokin oivallus, näkemys tai kokemus). Kirjoita henkilöhahmolle pohdiskelu, josta käsin hänen tilanteensa selittyy (itsetuhoiset ajatukset, jokin suuri muutos elämässä, petos, päätöksen puntarointi tms.)

Kirjoita myös pohdinnan tapahtumapaikka niin, että se tulee selville pohdinnasta. Ts. älä kerro sitä suoraan.

Mieti miten itse, pohdiskelet asioita. Onko pohdintasi selkeää ja loogista vai teetkö välillä kummallisia havaintoja ympäristöstäsì?

Istuin kaksioni ikkunalaudalla ja katselin alla leikkiviä lapsia, he eivät vielä ymmärtäneet elämästä mitään, he saavat vielä kasvaa ilman murheita ja huolia. Miksi elämän pitää olla vaikeaa, miksi kaikki ei voi mennä niin kuin saduissa, miksi kaikki vaikein pitää kokea kantapään kautta. Miksi ei aina voisi olla lapsi ja elää ilman huolia. Tuskastun ja paiskaan vieressäni olevan tyynyn lattialle. Miksi näin tapahtuu ja miksi minulle. Vielä viikko sitten kaikki oli hyvin ja tulevaisuus näytti valoisalta, mutta sitten yks kaks elämältä vedetään pohja ja putoaa todellisuuteen. Miksi? Tätä olen pohtinut, vaikka kuinka paljon, miksi en voinut vain nauttia niistä ihanista asioista mitä minulla oli. Ei tämä on tätä elämää, eräs ystäväni totesi minulle. Hän on onnellinen, eikä hän voi tietää tai tuntea tätä tuskaa mitä minä kannan. Miksi olin niin sinisilmäinen, miksi uskoin kaikki valheet ja totuudet, miksi kuuntelin samoja kliseitä. No ehkä olen vain liian kiltti tai sitten tyhmä, en tiedä. Haluaisin vain päästää irti kaikesta ja ylipäänsä siitä että, pääsisin sellaiseen paikkaan jossa saisin olla, eikä tarvitsisi miettiä mitään. Mutta silti, koko ajan päässäni pyörii samat kysymykset, miksi. En pääse siitä eroon. Mitä tein väärin, miksi ja miksi.

En pääse irti. Ystävistä on ollut apua, mutta eivät hekään voi aina olla kuuntelemassa minua vaikka he haluaisivat. Joudun siksi viettämään todella paljon aikaa yksinäni tai kissani kanssa, joka katselee minua tälläkin hetkellä sohvan nurkasta. Kyllä sillekin voi puhua tai kertoa asioita, mutta siltä ei saa vastauksia. Asunto alkaa näyttämään jo kodilta, vaikka laatikoita on edelleen joka puolella. En voi kuvitella että olen täällä yksin. Palaan aika tähän samaan ikkunaan ja katselen lapsia jotka leikkivät, mieleeni tulvii jostain PMMP:n laulun sanat: ” päiväkodin lapset ovat pihalla taas, ne tuli leikkimään, ilma on kauniimpi kuin milloinkaan enkä itkekään päiväkodin lapset ovat pihalla taas siellä nauretaan, ilma on kauniimpi kuin aikoihin miksi itkisin?” Tämä kiteyttää ajatukseni, en ole muuta tehnyt näinä viikkoina, itkenyt ja kulkenut sumussa. Vaikka olin sinisilmäinen, uskoin sokeasti. Miksi? En tiedä, kai olen vain sellainen. Nousen ikkunalaudalta, nostan tyynyn takaisin siihen paikkaan missä se oli. Kissa notkistaa selkänsä ja tulee pyörimään jalkoihini, sillä on nälkä. Ajattelen, että kyllä tämä tästä. Kävelemme keittiötä kohti.

Keittiössä kaadan ajatuksissani kissan kuppiin ruokaa ja jään katselemaan sen syömistä. Avaan radion, sillä soi Ellinooran- Elefantin paino. Tämä biisi, pistää minut edelleen miettimään, miksi ja miten. Miksi olin sellainen kuin olin? Miksi annoin kaiken tapahtua, vaikka minua varoiteltiin paljon? Miksi? Samat sanat ja kysymykset painavat mielessä ja suljen radion, jotta pääsisin irti ajatuksista, vaikka sekään ei auta, kohta tulee yö ja ne ovat pahimpia. Makaat yksin pimeässä ja aivot käyvät kierroksilla ja siellä ne miettivät samoja lauseita, sanoja ja kysymyksiä. Edes humala ei näitä vie pois, olen sitä keinoa myös yrittänyt, mutta sanonta: ”Viina ei hukuta murheita, ne osaavat uida” pitää paikkaansa. Miksi kukaan, ei ole keksinyt sellaista lääkettä, joka veisi ajatukset ja murheet pois. Ostaisin niitä varastoon paljon. 

Puhelimeni piippaa, ikkunalaudalla. Kävelen sen luokse ja avaan whatsappin, siellä ystäväni laittaa kuvia lomamatkaltaan. Vastaan kliseisesti jotain, hän ei ole vielä kuullut. Ajattelin että, kerron kyllä kun hän palaa, jos kerron tai aivan sama kerronko, hän kuulee tapauksesta joka tapauksessa. Puhelimeni soi, ystäväni soittaa ja kysyy lähtisinkö hänen luokseen. Teen päätöksen samalla sekunnilla, lähden. Haluan päästä vähäksi aikaa näistä ajatuksista pois ja hänelle ehkä uskallan purkaa sydäntäni. Puen takin päälle, silitän kissaa ja astun ovesta ja toivon että kysymykset ja ajatukset jäisivät sinne, eivätkä seuraisi minua enää tällä matkalla.

Tehtävä 2. Repliikit

Tehtävä 2: Erilaiset repliikit (Viikko 40)

Kuvitellaan onnettomuustilanne, jossa auto on törmännyt mopoautoon. Sen kuljettaja,

nuori tyttö, on kuljetettu jo sairaalaan, samoin autoa ajanut keski-ikäinen mies. Poliisi kyselee tapahtuman kulkua. Alla on lueteltu silminnäkijät.

Heistä valitaan kolme mieleistä ja kirjoitetaan jokaiselta repliikki, jossa valittu henkilö kuvaa, miten on tapauksen nähnyt. Otetaan huomioon valitun henkilön ikä, ammatti ja asuinpaikka, sillä nuori näkee eri tavalla kuin vanha, koulutusta saanut käyttää erilaista sanastoa kuin kouluja käymätön, kaupunkilainen puhuu toisin kuin maalla asuva. Kannattaa muistaa, että ihmisillä on kummallisia asenteita

ja että he hyvin mielellään tuovat itseään ja yhteiskunnallista asemaansa esille. Voidaan käyttää karrikointia.

Älä kirjoita repliikkiin, kenen repliikiksi olet sen tarkoittanut, kommentoijat saavat päätellä.

Repliikki 1: Voi kauhia mitä ihmettä tapahtu, varmasti oli humalassa, kauhia mihin tämä maailma on menossa, voi kauhia.

Repliikki 2: En mä oikee ossaa sanoo mitä tapahtu, se auto vaan tuli tuolta tai tuolta vai tuliko se tuolta. En mä oikee ossaa sanoo, se vaan tapahtu, kaikki vaan tapahtu nopeeta enkä oikee pysty sanoo mistä se tuli tai mitä tapahtu.

Repliikki 3:  Kun en mä muista, mulla o kiire kotii, äiti varmasti ihmettelee misä oon, ku lupasin mennä kotii ajoisa, enkä olis saanu jäädä. Pian se huolestuu misä oon. Mun pitää mennä, äiti suuttuu varmasti.

Tehtävä 1: Annetut sanat

Syyskuinen ilta Turussa, Elina istui opiskelijaboksin lattialla ja katseli televisiosta Salattuja elämiä. Elina ei keskittynyt kunnolla television ruudussa pyöriviin hahmoihin, vaan hänen mielensä ja ajatuksensa olivat siinä yhdessä kesäisessä päivässä Pyhäjärvellä,joka oli muuttanut hänen elämänsä. 

Hän oli tavannut silloin sen keltapaitaisen muuraripojan, joka kävi hänen torikojullaan ostamassa porkkanoita. Tämä torikoju oli ollut Elinan kesätyöpaikka. Heillä oli ollut tapana jutella paljon, lopulta poika oli uskaltanut pyytää Elinaa kahville. Elina suostui, sillä hän oli rakastunut tähän ruskeasilmäiseen poikaan. Tämän kahvihetken jälkeen Elina ja poika, jonka nimi oli Paavo olivat erottumattomat, aina elokuun loppuun asti, jolloin Elinan piti palata takaisin opiskeluiden takia Turkuun. Mutta Elina ei ollut koskaan tuntenut mitään tuollaista rakkautta, jonka hän koki sinä kesänä.  

Hän muisteli haikeana heidän jokaista päivää yhdessä ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet hänen miettiessään heidän viimeistä päiväänsä yhdessä, he olivat istuneet rantakalliolla ja katselleet auringonlaskua ja Elinan matkakaiuttimesta oli soinut Antti Tuisku. He olivat, myös sopineet jos Paavo koskaan tulisi Turkuun, Elina näyttäisi hänelle kaupunkia ja toimisi mielellään oppaana. Salatut elämät loppuivat ja Elina sulki haikeana television, miksi elämä ei voinut mennä niin kuin sarjoissa, Elina mietti.